Kyl ain o ollu väkevä ja voimalline kakskytkakskyt-alotus!
Tosiaanki voi sanno eläneensä.
Kuulkkas-lukekas kummossi kommervenkei täl kertta Latvian-reisullani tapatus.
Ventspils on 40 000 asukkan satamakaupunk Läntises Latvias. Siäl on maailman pohjosin ain-sula satama - vapaasatama kaike lisäks, kymmeni kilometrei hiakkarantta, kulttuurimyänteine johtoporras ja kansainvälinen kirjailijaresidenssi. Ventspilssi o sanottu Latvian ruattalaishenkisimmäks paikkakunnaks - ja siisti lintukoto se onki. Ventspilsist Suame o linnuntiät muutama sata kilometri ja 147309 miljoona kilometri aurinkko, tämmösenki tiaron löysin.
Sain kirjailijatalosolopäivilleni hyvän rytmin käyntti. En voi iha viäl kertto, mitä mää kirjotin, mut voi taivas, ko olen kirjottanu! Talvivalo on tunni verra enemmän ko koton - ei mikkä varsinaine etelänvalo, mut enemmän kumminki. Merel mun veti luanto joka ikinen päiv, myätämyrskys ja vastatuulessaki. Ei tarvitte olla kovakuntone päästäkses mert kattoma - parin korttelin pääs täsä jo on Ventajoen suu ja Itämeri. Toispual kaupunkki meri o nii yksnäinen ko olla ja voi: ei yhtäkä mökki ei yhtäkä saart ei yhtäkän tehrast, valkokultast hiakka vaa. Toispual kaupunkki meri o ihmisen palvelukse valjastettu kaikil tavoil: matkustajaterminaali, kalasatama, savustamo, luatsipaatti, hiililaivat, pellettipaatit, hinaajat, telakat - ja tyän äänet, yät myäte metallin kolke ja moottorin jurina. Olen ottanu kaikkin päivin kuvi, parisen tuhat!
Linnui rakastan kotomaas ja kaikkial. Erikoisemppi löytöi ol allipari, mustavares, pikkulokki ja kosintalauluas livertäny mustrastas - tammikuus! Lokit ja naakat täälläki on tarkkaavaissi ja viissai. Ja mettäpyäräilyl Busnieks-järven ympärs seuras mun menoani korppi iha niinko kotonaki.
Iso meri tua rannoil kaikesorti matkamuistoi. Muutamanki fossiilin sorttisen löysin - rannal on pal hiakkakive, misä niitte o ollu hyvä muarostu. Kuulin myäski, et Itämerel o joskus ollu korallei - olisko mun löyröistäni joku korallivainaankappala? Ja meri, ahkera hiojamestari, on tiätty pyäritelly hualel kaik ymmyrkäiseks ja siliäks: jokafärissi kivei, tiili, posliininkappalei muinasist kapteeninpöytie astiastoist ja ajopuunoksi. Mere rannal saa menemä niimpal aikka ko vaa ikinä. Keksisin yhre hyvän puale aikusena olemisest (niit on tosi vähä): kukka ei tul marmattama, et ei voi kaikki kivi otta mukka ja nyy täyty jo mennä ja älä siäl enä kykkyttele. Joitakin kivi lähetin paketis Suamemaaha, mut suurimma osan Latvian kivist kumminki jätin kotomaahas.
Olen äkkihurmaantunu 1920-luvul esikoiskirjas kirjottaneest Aleksandrs Čaksist ja muutamaise runon jo kääntänykki latvian sanakirjan ja enkun ja ruatin kiälen avul. Kyl ihmine vaa nii samalaine o - ei sata vuat näy missä! Riias pääsin käymä hänen kotimuseossas. Vanh, jykevä kerrostalo, mink sisäpihal joku vinssas rakennustarvikkei vitoskerrokse. Mul oli tarkotus käyttäytty, mut siäl ol nii erikoinen tunnelma, et unhotin! Kirjailijan alkuperänen tyäpöyt museos ol ja hänen kirjotusvälinei. Ei niihin tiätty saanu koske, mut mää kumminki valokuvan verran koitin asettauttu eteeriseks runoilijaks hänen paikalleks. Ei aikomukset onnistu.
Asialline runoilija kirjailijamuseoviaraana. Kuva: Guntars Godins.
Latvian kiäl o yhtaikka ilone ja raastava asia. Se o indoeurooppalainen kiäl, misä o suamalais-ugrilaissi häivei. Sanasto o sanskriitin sukust, nii et se täyty opetella alust saak, muist kiälist ei ol pal appu. Mää muutaman sanan varastollani koitan pärjätä ja lopu erest arvailen. Yks päiv sattus tääl Ventspilsis ravintolas semmone juttu, et menu oli vaa latviaks. "Asinsdesa un pelēkie zirņi" näytti jotenki kaukasest tutult ja tilasin sitä. No ni, verimakkaraa ja harmai hernei lautaselline. Mää olen näit ihmissi, ketkä syä lautase ain tyhjäks - ja iha hyvä perinneruaka se oliki. Ei varma olis tullu muuten tilatuks, ellei vahinkos. (Se tuttuus varmaanki tuli siit, et suamen kiäle herne on balttilaine laina, sama kanta o sanal zirņi...)
Myäskä meil ei löytyny yhteist kiält eikä käsityst kampaajan kans (hän osas venäjä, saksa ja latvia, mää en - mää ruatti, enkku ja viro ja suame, hän ei), ja nyy mul on tukkani ko Herreysin keskimmäisel veljeksel. Ihan turha o mittän kiäli opetella, saman tulokse olissin saanu lounaissuameki puhumal.
Ihme kyl, suuri töpei ei sattunu. Yks ehtoo tulin hämäris pyärän kans yhret trappuset alas (onneks ne oli loivat eikä niit ollu ko 5 eikä kukka nähny).
Tein ihan tosissani töit, vaik hermoloma se oli myäski. Somes kävin vissi 4-5 kertta koko kuus. Suasitus: vähentäkä somen plaramist ja minimoikka siäl kuuluttelu. Se keventtä ihmeellisest miält! Ei tartte ajatellakka, et kokonas lopettais somehommat - on siin omat puales - mut pual tuntti päiväs riittä iha hyvi.
Syämisist kirjotan erikses yhren kappale. En ol lainka gourmet-ihmine: munst o hiano asia, et ylipäätäs on ruakka sillon ko o nälk. Koko kuukautenas en laittanu ruakka (oli mul huaneessani oma vedenkeitin, mut onk se ruualaittamist, et kaata kuuma vett pussipuurohiutaleitten pääl?) Keittolounas ol mones paikas 3 euron tiätämil ja vitosel sai koko repertuaarin. Täyspäiväsest tyällistin paikallissi ruakaloi. Heti toisen päivän mun piti Guntarsin pyyttä munt erikses opettama, et mil taval sanota Kiitos riittää! Ko keittolantäti laitti seittemännen perunan mun lautaselleni, osasin jo sanno et Bus gana!
Ventspilsin kolmeviikkose jälkke mul ol eres viäl Latvian runokiartue. 7 keikka, 4 päivä. Latvian ystävyysyhristys Rozentals-seura, Runoajelu, Norden ja Suame suurlähetystö oliva pääjärjestäjinä - paikalliset kirjastot, koulut ja kustantamot reippaina vastaottajina. Mun latviantajani Guntars Godins oli tiätyst kaike A ja O - hänel o verkostoi, kiältaitto ja esiintymiskyky. Ja erinomase ihana tapa pittä tunnelma yl. Kosk olen näin pal mahtanu viimeks naura! Vitsei ja tilannekomiikka tiä varret täys.
Runokuskina meil ol puutarhuropiskelija Ugis (lausuttais Utjis) ja runoautona tääl vanha, uskolline VW. Yks hirvi ol tiäl - ei muute mittän proplemei. Maisema tääl on toukokuise vihriä, lumikellot kukki, kurjenmiakkoje lehret pilkistele lammist. Kyl o mailmankirjat sekasi. (Se on kans käyny ilmi, et latvian kiäles ei ol semmost ilmaust ko mailmankirja. Ei ol pal muissaka kiälis. Kui ne tulevat toime?)
Runokeikoi ol kahresorttissi: kouluesiintymissi ja avomei runoilloi. Mul o joulukuus 2019 ilmestyny latviaks runokirja Soul. Burkans. Undens. (kustantamo Petergailis, käänsi G.Godins).
Ventspilsis kävin jo yksil pikkupilteil, 8-vuatiail esiintymäs. Järjestin luakil arpajaisetki, mink palkinton ol tarroi, laitlalaissi heijastimi ja päävoittona kirja. Mul ol semmone ajatus siin, se laps, joka kirjan voitta, varmast sen luke. Ja ko kirja on pääpalkintona, kyl se kirjanki arvo kohotta. Yks luakka ol järjestäny semmose yllätykse, et mukulat ol mun Aapisest (minkä Guntars muutama vuas sit käänsi luateislatvialaisel murttel) kääntäny lempirunojas latvian kirjakiälel! Hiano irea. Pyysin heilt kaikil nimmarit sihen kokoelma, mink he ol myäskin kuvittanu.
Yläkouluis Pavilostas, Alsungas ja Liepajas ol semmone samalaine hiukka varautunu meininki ko suamalasissakin teinikouluis - mut kyl he siit sit lämpenivä. Mää kertosin oppilail, mitä Suames tiäretä Latviast: Baltian maa, Miljoona ruusua -laulu, mikä o latvialaisen Paulsin säveltämä, koripallomenestys ja halpa viina. Joku voi muista et pääkaupunk o Riika, joku muista et Vilna. (Annoin oppilail kotitehtäväks tehrä semmossi tekoi, et Latvia tulis mailmankartal isommil kirjaimil kirjotetuks). Ja mitä Suamest kouluis tiäretti? Jääkiakko ja joulupukki! Hyvä alku. On sitä tehtävä meilläki!
Liepajan koulu ol erityise hyvä. Fiksuimmat oppilaat ol palkattu meil sitä esittelemä. Tekniikka viimesen pääl, silti klassist tairettaki seinil - ja koko koulu ol saanu jugendrakennukse kohentamise valtionpalkinno. Huamas.
Runokeikoi oli hyvi erilaisis paikois. Hauskane oli Alsungan pyäriä teetupa. Siäl yleisö - aikuset frouvatki - lojuili suurten tyynyjen pääl ja kuulusteli. Kiahtova yleisökysymys ol esimerkiks se, et kunnemmää juur ikinä kirjota runoi kivist, vaik Suami o niit täys. Siin se vissi juur onki… Meijän kivine-kallioine maisema o ittel niin tuttu ja tavalline, et tuntuis niinko asfaltit kirjottais.
Alsungan museos ol myäski suut-auk-loksauttava esitys. Ko sain oven auk, tualeil seisos paikallisen Suitu-kulttuurin mummui ja laulo mul täyt päät kansanlaulujas hianois perinneasusteissas. He opettiva munt myäski leipoma perinteissi porkkanapiirakoi - ei se vaikkia ollu, mut emmää perinpohji oppinukka.
Suamest on kivei tuattukki Latvian pual: kansalliskirjailija Rainis o saanu muistomerkkis Vehmaalt raahatun graniitin pääl Riias.
Kuldigan ja Liepajan kirjastot ol hyvin tiarottanu - kymmenikymmeni runoihmissi tuli kuulustelema. Kuldigan kirjasto o entises synagogas - ja koko se kaupunk o hyvi erikoine, patinoitunu maisema, hiljane raitti ko erämaas. Unescon maailmanperintöväki heist on kiinnostunu - ja syystäki! Liepajas hotelli ol elämys: siin eres varrotes yks metsien miästen näköne tul yhtäkki meil laulama ooppera. Viimesen pääl värisytteli. Kansainväline salibandyturnaus ol juur meneilläs ja ainaki Saksan, Itävalla ja Latvian joukkueet ol samas hotellis. Oli aamupalal paljon kattomist. Lisäks viäl keskel yät kuulin humina ja avasin hotellin akkunan. Siäl ne nostureitten kans mun 3. kerrokse huaneeni akkunan takan vaihto katulampui. Melkke näin asentajie silmän färi!
Riian keikka ol suurin. Voi kauhi, sin Stricka Villan dekadentin kartanon uumenin tunki yli 120 ihmist! Paikalline Jaunais teatris on tekemäs esityst mun runoistani, siit me nähti Ingan esittämän piän näyte. Lupaavalt näyttä. Sit me päästi Guntarsin kans laval. Olin Ventspilsist ostanu 4 eurol lypsyjakkaran sorttise ittelleni lavaks (ne ketkä kävi Aurinkokiarroksel, tiätävä mist on kyse). Ja mää pulputin! Ja Guntars kääns! Ja pulputti ittekki! Ja kertos kiartuevitsin sukkahousuihi unhottuneest hameest (ne ketkä kävi Aurinkokiarroksel, tiätävä mist on kyse). Kukkassi ja lahjoi (ja naamal pussauksi, mikä o latvialainen tapa) mää sain niimpal, ko 10 joulun ja juhannuksen yhteensä. Mää harkitte jo auton vuakraamist, et nämä saa kulkema.
Ykski pikkune sulone mummu ol käyny noukkimas myrsky jälkkesest mererannast mul suuren kourallise meripihkakimpalei. Käsinkirjotui kinttai ja rannekkei eli täkäläisittäis pulssinlämmittimi ja omeni omast pihast sain ja syrämellissi hymyi. Nyy ko katon valokuvast, milt yleisö Riias näytti, huamaan et ne näytti iha samalt ko Suamessaki: kultasilt ja ilosilt.
Hiukan pääsin turistinaki olema. Liepajan erikoiskummallises hyljätys sotasatamas meit kiärrätti sympaattine Andris - mikä onneks vast kiarrokse lopuks paljasti, et häne varsinaine ammattis on poliisi! Paikalliset frouvat järjesti meil yllärinä kiarroksen tissiliivitehtaan myymäläs. Semmoset Lauma-nimiset kauhian hyvät hepenet o mul ollu pääl jo aikasemminki esimerkiks Linnanjuhlis Suames. Suasitus!
Kukas näi hyvin kaik järjestiki? Mul ittel o vaa vähä osuut sihe. Asettusin vaa osotetuil paikoil ja rupesin viihtymä. Kiitos viäl kirjailijatalo eli Starptautiska Raktsnieku un Tulkotaju Maja, joka ol kirjotuskukuukauren kutsujana ja Baltvilks-kirjallisuuspalkintolautakunta kustantajana. Kiartueen järjesteli vanh, kunnon Runoajelu eli Poetry Ride ja latvialais-suamalainen kulttuuriseura Rozentals. Luule-emana eli runoemona oli Kalliosivun hyvä Jenni. Pohjoismaitten ministeriön Ieva ja Suurlähetystöki oli kannattelemas meijä matkoi, puhumattaka paikallisist voimist - kiitos!
Viäl lopuks kuljen kalmiston kummul. Mun lempikohteeni uusil paikkakunnil on hautuumaa. Latvias o hyvi villi ja omapäine hautausmaakulttuuri. Jokane vasta oman sukus haurast - ei ol mittä yhteist hoitamist. Ja vallottaval taval omaperäsyys näkyki. En ol enne huamannu, et hauroil on tuattu myäskin pikkussi joulukuussi, palloines ja hopialameine kaikkines. Tuntus hyvält ajatukselt, et joku joulumiäline ihmine makka siin hianos hiakkamaas pramian pikkujoulukuuse juurel. Paluumatkal jo kottippäi sain tiaron, et mun vastuulleni on pian tulos hauta kans. Meijä äitipiän ol kuallu. Iha yllätyksenäs se ei tullu - kovast hän o ollu viime vuasin kippiä, mut on kummallist kumminki. Onneks olin hyvän reissuni aikan voimistunu ja jaksoin ruveta siskon kans kantama uut vastuut, elämä aikuisemppa elämä. Kirjailijan harakkamaisest luanttest kertto, et rupesin heti kirjottama suru-uutisest ja sen tunnehyrskyist muistiinpanoi - saatte ne viäl joskus tääl Ajopäiväkirjas lukke.
Kiitos, paldies,
yleisöl ja kanssakulkijoil
kaikest kauniist ja hauskast ja haikiast!
Me nährä viäl! Uz redzesanos!
Heli
Lähtö piänest merikaupunkist
Tunnen sun tuules.
Ajan myätämyrskys aallomurtajalles
puhallat seittemä aaltto mun ylitteni
ja heti kuivaat.
Tiärän sun ain-sulat ulappas
tyämiähet ja toriomenat
sun kulmas ja katvees
misä pyärän renkkat saa puhtaks
(kalasavustamon takapihal
on parhaimma lätäkö).
Kuulen sun laulus
luatsi lähte saatil laiturist
nosturit käänty vapaasatamas
ja lokit
ne ossa mun nimeni jo
ja mää niitte
neljäkymmenttuhat.
Tulen takas
tiätyst
mut en ol enä sama
etkä sää.
Ei aurinkoka samalaisenas
tul ko ehtool läks.
Pysy riittäväst samalaisena
et sun rantas vuasienki jälkke tunnen.
Pysy riittäväst erilaisena
et näen misä sää alat ja mihe mää lopun.
c) Heli Laaksonen 2020
