Rauman kaupungin kirjastopalveluylipäällikkö Karri Hara on perusteellinen haastateltava: hyvien vastausten aikaan saamiseksi on konsultoitu jopa äitiä! Tuloksena syväluotaavia katsauksia lukevan ihmisen uumeniin.
1. Mikä oli lempikirjasi pienenä - ja miksi?
Eniten pidin ehkäpä Tammen Kultaisten Kirjojen Nalle Nokikämmen -kirjasta. Se kertoi metsäpalossa emonsa menettävästä karhunpojasta, jonka metsänvartija pelastaa ja hoitaa kuntoon. Kirja oli jännittävä, osin surullinenkin (emo tosiaan taisi palossa menehtyä, tai ainakaan sen vaiheista ei enää mitään kerrottu, ja nallekin polttaa liekeissä tassunsa). Loppu on kuitenkin onnellinen ja nalle pääsee/joutuu kiertelemään kouluja paloturvallisuudesta lapsia opettaen.
Muita suursuosikkejani oli mm. Pekka Töpöhäntä Amerikassa, joka oli ensimmäinen ”oikea” kirja, jonka jännittävä juoni jäi mieleen. Gangsterikissat ja Niagaran putouksen laskeminen tynnyrissä edustivat varsin kovaksikeitettyä toimintaa lastenkirjassa.
Myöhemmin luin Tarzanit ja Kolmet Etsivät ja muita tämän tyylisiä, ja jossain neljännellä-viidennellä luokalla siirryin aikuisten kirjoihin, en välttämättä kovin laadukkaisiin, tosin.
2. Muistatko, miten opit lukemaan?
Tarkkaa muistikuvaa ei ole, mutta konsultoin äitiä. Ikää oli 5 vuotta, ja suosikkikirjani oli tuolloin Eric Carlen kirja Pikku toukka paksulainen, jossa on hienosti rei’itetyt toukansyömät sivut. Tämä toukka kun ahmi kaiken eteen tulevan. Vuonna 1969 julkaistusta kirjasta on otettu monia painoksia, viimeksi viime vuonna!
3. Mitä jäi mieleen omasta aapisesta?
Minulle ei ole kyllä jäänyt mitään mieleen aapisesta… En saa lainkaan päähäni, millainen aapinen meillä oli, saatikka mitä siellä luki. Osasin lukea jo ennen kouluun tuloa, joten aapista ei pitänyt tankata niin ahkerasti. Ehkä siksi ei ole mielikuvia.
4. Mikä lukuelämys on sykähdyttänyt viime aikoina?
Kesälukemisena oli Stephen Kingin ”22.11.63”, 869-sivuinen järkäle, joka on vielä hieman kesken. Olen ollut King-fani jo ala-asteelta, vaikka toki tuotannossa on heikommatkin hetkensä ollut. Idea aikamatkustajasta, joka menee estämään Kennedyn murhan, ei ole mielestäni lähtökohdiltaan kiinnostavin mahdollinen, koska suomalaisena Kennedy-kultti tuntuu hieman vieraalta. Toteutus on kuitenkin etenkin kirjan alkupuolella niin sujuvaa ja aikamatkailun idea niin kutkuttava, että tarinan pari ensimmäistä sataa sivua menevät yhdeltä istumalta. Hauskasti kirjaan oli sijoitettu myös kirjailijan 80-luvun puolella julkaistun teoksen tapahtumia: ne kun tapahtuivat kyseisenä vuonna samassa kaupungissa, minne aikamatkaaja saapuu. Hän jopa ohimennen törmää muutamaan aikaisemman kirjan henkilöön, ilman että tapahtumia mitenkään erityisesti korostetaan. Stephen Kingin yli 50 teoksen tuotanto osoittaa, että ainakin tekstiä ja tarinaa hän luo sujuvammin kuin juuri kukaan muu. Yliluonnollisen viitekehyksen tuominen täysin arkisiin tapahtumiin ja etenkin alkupään tuotannon armoton ja kompromissiton lukijoiden (ja kaiketi myös kirjoittajan) pelkojen hyödyntäminen on tuottanut minulle monia viihtyisiä hetkiä. Ja joitakin painajaisia.
+ vapaaehtone: Minkä aakkosen ottaisit mukaan autiolle saarelle?
E-kirjain olisi hyvä. Alimmalla sakaralla voisi istua auringonpaahteelta ja sateelta suojassa, ja mikäli kirjain olisi tarpeeksi suuri, voisi sillä jopa nukkua. Ylempi sakara toimisi oivana hyllynä tarvikkeille, kookospähkinöille ja muulle arvokkaalle. Kirjaimen päälle kiivetessä näkisi lähestyvät laivat kaukaa.
Karri Hara
Rauman kaupungin kirjastopalveluiden johtaja